Edellisessä blogissani tuli luvattua, että keräisin blogiini tietoa Venäjän kullankaivusta. Siihen on minua yllytetty jo aiemminkin, kun on tiedetty, että niillä mailla olen liikkunut.
Aihe ajankohtainen sikälikin, että kun Ivalojoen kulta 150 vuotta sitten löydettiin, Suomi oli osa Venäjää vaikkakin autonominen alue. Elettiin kuitenkin tsaari-Venäjän ehdoilla. Suomalaisia oli mukana ainakin Uralin ja Amurin alueen kullankaivussa.
Olen aikojen kuluessa etsinyt Venäjän matkoiltani kullankaivun historia-aineistoa, mutta vaikeaa on ollut löytää. Löytyy kuitenkin vuonna1994 julkaistu Vladimir Kroupnikin kirjoittama ”The Russian Gold”. Tämän artikkelin tiedot ovat pääosin siitä teoksesta. Osin myös T.T Desjatkinin venäjänkielisestä ”Kultaa, timantteja ja elämäni” -kirjasta, joka keskittyy Jakutian ja Magadanin alueelle.
Rajoitun tässä kirjoituksessa tsaari-Venäjän aikaan Venäjän vallankumoukseen saakka eli yhteisen historiamme aikaan. Myöhemmin palaan uudempaan aikaan, lähinnä Neuvostoliiton jälkeiseen aikaan.
Tähän kirjoitukseen sisältyy paljon ikävystyttäviä kullan tuotantolukuja, mutta ne kuvaavat minkä mittaluokan kullankaivusta oli Venäjällä 1800-luvulla kyse. Siinä kalpenevat kaikki 1800-luvun ja myöhemmätkin kultaryntäykset muualla maailmassa. Kalifornia, Alaska, Yukon, Australia jne. tunnetaan meillä hyvin, mutta Venäjän kullankaivu heikosti.
Suomeen kullankaivuoppia
Kemin seudulla ja Kuusamossa oli löydetty merkkejä kullasta. Herman Stigzeliuksen Kultakuume-kirjan mukaan vuonna 1845 lähetettiin kahdeksi vuodeksi Uralille Hoffman (tai Holmberg), Käkelä ja Gardberg -nimiset miehet oppimaan huuhdontakullan etsimistä ja huuhtomista. Heidänkään opit eivät auttaneet eikä näiltä Suomen alueilta ei kuitenkaan vielä löydetty riittävän kultapitoista maata. Piti odottaa parikymmentä vuotta Ivalojoen kullan löytymiseen. Mutta sielläkin oli töissä venäjän kultamailta oppinsa saaneita.
Venäjällä kultaa ryhdyttiin tuottamaan vuonna 1719 hopeakaivosten yhteydessä Baikalin pohjoispuolisilla alueilla ja myöhemmin Altain alueella. Ensimmäinen varsinainen kultakaivos perustettiin 1748 Uralin itäpuolelle. Tsaari Pietari Suuri oli Euroopan matkoillaan perehtynyt myös mineralogiaan ja kaivostoimintaa. Hän kehotti etsimään myös jokivarsilta irtokultaa. Vuonna 1719 hän antoi ensimmäisen lain kaivosoikeuksista.
Kullan huuhdonta aloitettiin Uralilla
Jokien sedimenteistä oli löydetty kultaa, mutta sitä ei osattu hyödyntää. Eikä myöskään haluttu hyödyntää kuten seuraavat tapaukset osoittavat. Vuonna 1813 pieni tyttö löysi kultahippuja Neiva-joelta Keski-Uralilla. Hän vei hipun paikallisille viranomaisille. Sen sijaan, että hän olisi saanut kiitoksia, hän sai raippoja ja hänen käskettiin pitää asian omana tietonaan. Viranomaiset pelkäsivät, että maaorjien asuttamalle alueelle tulee kultaryntäys ja levottomuuksia. Samoihin aikoihin metsästäjä löysi samoilta seuduilta Berezovskin kylän läheltä kultahippuja. Hänetkin viranomaiset pieksivät pahanpäiväisesti. Metsästäjä kuoli pian tämän jälkeen eikä hän ehtinyt hyödyntää löytöään.
Huhut löydöistä kuitenkin levisivät ja paikallisen kaivoksen esimies Lev Brusnitsin sai aikaiseksi tarkemmat tutkimukset. Löydettiin riittävän kultapitoiset maat. Vasta nyt, 100 sata vuotta siitä, kun Pietari Suuri oli kehottanut etsimään huuhdontakultaa, ensimmäiset hyödyntämiset alkoivat. Vuonna 1823 oli Uralilla käynnissä jo noin 200 yksityisomisteista kullanhuuhdontapaikkaa. Ne työllistivät peräti 11500 työläistä, pääosin maaorjia. Kaivu tuotti alkuvuosina vuosittain 1600 kg kultaa, kun samanaikaisesti Venäjän kovan kiven kultakaivokset tuottivat 2000 kg. Kulta piti myydä valtiolle.
Uralilta löydettiin uusia kaivualueita. Kaivu oli kiivaimmillaan 1870-90 -luvuilla. Vuonna 1870 saatiin kultaa 8,2 tonnia, vuonna 1880 9,8 tonnia ja huippuvuonna 1892 12,8 tonnia. Suurin, vuonna 1842 löydetty isomus Mias-joelta painoi 36 kg, jolle annettiin nimi ”Iso kolmio”. Se on nykyisin sijoitettu Moskovaan Kremln aarrekammioon. Vuonna 1825 annetun määräyksen mukaan yli 400 grammaiset hiput piti toimittaa museoihin.
Uralin menestyksekkään kullankaivun innoittamana etsintää laajennettiin kautta laajan Siperian ja Kauko-Idän. Asialla olivat niin geologit kuin myös tavalliset etsijät ilman geologista koulutusta. Joillakin oli parempi ”kultasilmä” tai olivat onnekkaampia. Näistä kullankaivajista (staratelj, katso tarkemmin edellisestä blogistani) syntyi legendoja, kuten muuan Masharov-niminen, joka sai liikanimen Taigan Napoleon mahtipontisen esiintymisensä vuoksi.
Etsinnät tuottivat tulosta ja uusia huuhdonta-alueita löytyi jo 1820-30-luvuilla mm. Altailta. Jopa satoja tuhansia karanneita maaorjia ja orjan asemassa olevia tehdastyöläisiä oli mukana kullan etsinnässä ja hyödyntämisessä. Maaorjuus lakkautettiin vasta 1861.
Kauko-Idässä vieläkin tuottoisampia alueita
Kauko-Idästä Venäjän kaakkoisosaan sijoittuvalta, Tyyneen valtamereen rajoittuvalta Amur-joen alueelta löydettiin kultaa 1850-51. Seuraavina parina kymmeninä vuosina löydettiin runsaasti uusia hyödyntämiskelpoisia alueita. Vuosisadan kolmena viimeisenä vuosikymmenenä Venäjän hallitus rekisteröi alueella 2955 yksityistä huuhdonta-aluetta. Niistä ainakin 790 johti kaivutoimintaan.
Amurin alueen parhaimmalla kulta-alueella Zeyskin alueella tuotettiin 66,8 tonnia kultaa. Myös muilla Amurin alueilla tuotettiin kymmeniä tonneja kultaa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Amurin alueella tuotettiin 96 tonnia huuhdontakultaa. Mukana oli paljon myös paljon suomalaisia kaivajia, joitten nimiä löytyy mm. Vladivostokin hautausmaalla.
Lapiosta ruoppaajiin
Kullankaivu oli pitkään perinteistä lapiokaivua. Hevosvoimaa kyllä käytettiin monella tavoin. Vasta vuonna 1894 otettiin käyttöön ensimmäinen ruoppaaja. Sekin tapahtui Amurin alueella. Ruoppaaja rakennettiin Hollannissa ja koottiin paikan päällä. Koonti kesti vuoden. Ruoppaajan käyttöä ohjasivat hollantilaiset insinöörit, jotka olivat saaneet oppinsa Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Ruoppaus osoittautui toimivaksi ja Hollannista tilattiin ainakin yksi lisää. Vuonna 1902 ryhdyttiin Krasnojarskin alueella rakentamaan omia ruoppaajia. Ruoppaajien käyttö onkin ollut vallitsevaa Venäjällä ja Neuvostoliitossa aina näihin vuosiin saakka. Venäläistyyppinen tehoruoppaus oli tehokas leveillä ja syvillä jokiosuuksilla. Vuonna 1908 otettiin käyttöön ensimmäinen kaivinkone, jolla kultapitoinen aines nostettiin 1,5 kilometrin pituisella raiteella liikuteltavaan pesulaitteeseen.
Amurilta sisämaan ikiroutaan
Uralin ja Amurin alueiden lisäksi kultaa kaivettiin mm. Tyynen valtamereen ja Ohotan mereen rajoittuvalla Primorskin ja Ohotan alueilla. Sieltäkin saatiin kymmeniä tonneja kultaa. Uutena piirteenä oli, että sinne tuli merkittävissä määrin amerikkalaisia, brittiläisiä ja ranskalaisia sijoittajia. Alue oli Tyynen valtameren kansainvälisten kauppasatamien läheisyydessä
Uusia entistäkin rikkaampia alueita löydettiin sisämaasta ja hieman pohjoisempaa, Baikalin pohjoispuolelta (Transbaikal), Jakutiaan Lena-joen latvoille ja Magadanista. Tämä merkitsi siirtymistä ikiroudan alueelle. Transbaikalin alueelta oli placer-kultaa löydetty jo 1843, mutta hyödyntämisolosuhteet olivat ankaria, että se lähti hitaasti liikkeelle. Vasta tekniikan kehittyessä päästiin hyödyntämään.
Placer-kulta oli jopa 60 metrin syvyydessä, joten sitä kaivettiin kaivoksenomaisesti maanalaisissa sorakerrostumissa. Ikiroudan olosuhteissa jouduttiin ottamaan käyttöön louhintavälineitä, ruutia ja 1885 alkaen vihdoin myös dynamiittia. Ikiroutahan on teräksen kovaa eikä hajoa tavanomaisin välinein. Maata myös sulatettiin kuuman vesihöyryn ja tulen avulla. Tekniikan kehittyessä myös voimakkaat painepesurit tulivat käyttöön niin kuin olemme oppineet tehdyn ja edelleen tehtävän Alaskassa ja Yukonissa.
Nämä Jakutian ja Magadanin alueet ovatkin olleet Neuvostoliiton ajan ja vielä nykyisinkin Venäjän kullanhuuhdonnan keskeisimpiä alueita. Palataan niihin myöhemmissä kirjoituksissa.
Tuotantomääriä
Edellä on vilahtanut kymmenien tuhansien kilojen tuotantomääriä pienilläkin alueilla. Virallisten tilastojen mukaan tsaari-Venäjällä tuotettiin yhteensä 279 tonnia kultaa. Onko mukana Ivalojoki, ei ole tiedossa, mutta ei se lukua heilauta sinne eikä tänne. Mutta on arveltu, että vain noin kolmasosa Kauko-Idän huuhdontakullasta päätyi viranomaisten rekistereihin. Kulta olisi siis pitänyt myydä valtiolle, mutta hinta oli alempi kuin salakuljetettuna Kiinaan. Samaan tapaan Ivalojoen kultaa salakuljetettiin Norjaan. Mitä lähempänä Kiinaa, sitä enemmän sinne salakuljetettiin. Kun Amurin alueen valtiontilasto kertoo, että tsaari-Venäjän aikana tuotettiin huuhdontakultaa 279 tonnia kultaa, todellinen määrä olisi yli 940 tonnia.
Tsaari-Venäjän tilastojen mukaan tuotettiin vallankumoukseen mennessä 660 tonnia huuhdontakultaa eli 23 % Venäjän koko kullantuotannosta. Mutta salakuljetuksen osuuden huomioon ottaen huuhdontakullan kokonaismäärä todellisuudessa oli 760-940 tonnia eli lähestytään 10 miljoonan kilon määriä. Laskutaitoinen voi kerätä lukuja, miten paljon saatiin vastaavana ajanjaksona muualla maailmassa yhteensä
Kuten luvattua, palaan myöhemmin viimeisten vuosikymmenien kullankaivuun ja meneillään oleviin kullankaivun uudistusprosesseihin. Niistä löytyy netistäkin kohtalaisen paljon tietoa.