Kun Lapin Kullankaivajain Liiton (www.kullankaivajat.fi) jäsenlehti Prospäkkäri juuri ilmestyi ja siinä kirjoittelin ajankohtaisimmista edunvalvonta-asioista, ryhdyn tässä blogissa vaihteeksi muistelemaan. Sehän sopii tämän ja ensi vuoden teemoihin.

Vietämmehän nyt Lapin kullan löytymisen 150-juhlavuotta ja ensi vuonna Lapin Kullankaivajain Liiton toiminnan 70-juhlavuotta, joten on sopiva aika katsella taaksepäin. Tällä kertaa Venäjälle. Ivalojoen kultaryntäyksen tärkein kullankaivuoppi tuli Siperiasta. Olihan Suomi osa tsaari-Venäjää.

On kovin harmillista, että 1800-luvun Siperian kullankaivusta on kovin vähän kirjallista aineistoa toisin kuin Pohjois-Amerikasta. Jack London ja myös monet suomalaiset ja ruotsalaiset kullankaivajat ovat tallentaneet historiaa ja tarinoita. Mutta Siperian kullankaivajat eivät olleet yhtä kovin kirjoitushaluisia eivätkä ehkä taitoisiakaan. Myös venäjäksi kirjoitettua kullankaivun historiakirjallisuutta on olemattoman vähän. Olen Venäjän matkoillani pyrkinyt löytämään, mutta huonolla tuloksella. Geologisia tutkimusasiakirjoja ja kirjallisuuttakin kyllä on runsain mitoin. Kultahippujen analysoinnista on paljon. Myös korukivistä on runsaasti kirjoja. Metrin verran löytyy kirjahyllystänikin.

Esimerkiksi www.goldminershq.com tietää, että Venäjällä ensimmäinen kultalöytö tehtiin 1714 hopeakaivoksessa, mutta huuhdontakultaa ei osattu löytää. Itse tsaari Pietari Suuri kehottikin ”Etsikää kultaa hiekasta”. Niinpä ainakin jo 1813 löydettiin kultahippuja Uralin länsipuolelta. Nykyisin Venäjä on maailman kolmanneksi suurin kullantuottaja Kiinan ja Australian jälkeen. Venäjällä tuotetusta kullasta noin 30 % on huuhdontakultaa.

Kultamaille pitäisi päästä

Kun kullankaivajaystäväni tiesivät, että liikuin työn puolesta paljon eri puolilla Neuvostoliittoa ja myöhemmin Venäjää, he kyselivät, että enkö voisi käyttää suhteitani hyväksi, jotta päästäisiin tutustumaan kullankaivu- ja korukivialueisiin ja saataisiin museoaineistoa. Joku oli kiinnostunut mahdollisuudesta päästä sinne oikein kultaa kaivamaankin. Asia oli toki ollutkin mielessäni ja olin kysellytkin, mutta vaikealta tuntui. Kyse oli turistikohteiden ulkopuolisista alueista ja kulta oli strateginen aine. Kullankaivu edelleenkin oli suurimittaista, lähinnä ruoppaajilla tapahtuvaa teollista toimintaa. Varottiin teollisuusvakoiluakin. Huuhdonta-alueet sitä paitsi olivat useasti kaukana asutuksesta huonojen kulkuyhteyksien päässä. Turisteilla, ei ainakaan ryhmillä ollut niihin pääsyä.

Kirjoitin kirjeitä ja lähettelin sähkeitä (siihen aikaan ei ollut edes fax-yhteyksiä) vuonna 1989 perustetulle Neuvostoliiton kullankaivajien liitolle Moskovaan ja yritin yhteistyötä sen kanssa. Mutta sieltä ei tullut minkäänlaisia vastauksia. Sitten Mihail Gorbatsovin kausi alkoi pikku hiljaa avata mahdollisuuksia ryhmämatkoille. Vajaalle kymmenelle järjestämälleni matkalle 1990-luvulla osallistui satakunta kullankaivajaa, kiviharrastajaa ja geologia.

Hiipinän tuntureilla Kuolassa

Aloitettiin helpoimmasta päästä, Murmanskin alueesta. Minulla oli kertynyt työmatkoja Murmanskin alueen kaivoskaupunkeihin Kirovskiin ja Apatitiin ja hyvät yhteydet Apatitissa sijaitsevaan Venäjän tiedeakatemian Kuolan tiedekeskukseen ja sen geologisen instituuttiin. Pääsin tutustumaan geologien yksityisiin hämmästyttävän laajoihin korukivikokoelmiin. Suuri osa kivistä oli Kuolan niemimaalta.

Kuolan geologit ja muutkin mielellään kertovat tarinaa, miksi Kuolan alueelta löytyy niin paljon eri mineraaleja. Heidän väittämänsä mukaan siellä on laajemmin Mendelejevin järjestelmän mineraaleja kuin missään muualla maapallolla. Selitys on se, että kun aikojen alussa luotiin maa ja taivas, yhtenä päivänä oli tehtävänä ripotella mineraalit eri puolille maapalloa. Luojalla oli selässään säkissä sijoitettavat mineraalit, mutta sattui niin, että lentomatkalla Kuolan niemimaan yläpuolella tuli terävistä kivistä säkkiin reikä ja säkki melkein tyhjeni sinne ja muualle maapallolle jäi vain rippeet.

Itse kävin Hiipinä-tunturin alueella pari kertaa puolisalaa tuttavageologin kanssa joskus 1980-luvulla. Eräällä matkalla paljastivat salaisuuden erään tieportin takana. Siellä on kokeiltu ydinräjähteen käyttöä kaivosräjäytyksissä. Säteilyä on vieläkin ja muun muassa siksi sinne ei haluttu turisteja. Mielenkiintoiset kivikohteet ovat juuri sen läheisyydessä.

Murmanskin aluehallintoon syntyi kuitenkin sen verran hyvät suhteet, että 1990-luvun alkuvuosina teimme sinne kolme ryhmämatkaa. Aluehallinnon kansainväliseltä osastolta ja KGP:ltä piti saada lupa. Mukana Suomeen tuotuja kiviä olivat ovat mm. astrofylliitti, tingualiitti, egiriini, saamelaisten verikivi eli eudialiitti sekä ramsaiitti, joka on nimetty suomalaisen, alueella hyvin tunnetun geologi Wilhelm Ramsayn mukaan. Tullia varten geologinen instituutti kirjoitti niistä todistuksen, että eivät ole arvokkaita ja ovat vientikelpoisia. Tullimiehet tosin eivät olleet kivistä kovin kiinnostuneita, enimmäkseen naureskelivat, miksi kannetaan kymmeniä kiloja kivi Suomeen. Eikö Suomesta löydy kiviä.

Petsamossa

Ruokahalu kasvoi, mutta kullankaivualueille oli edelleen vaikea päästä. Liikkui tietoja, että myös Petsamon alueella oli etsitty ja löydettykin huuhdontakultaa. Sain yhteyden Nikkelin kaupungin lähellä sijaitsevan Supersyvä-nimisen yhtiön geologeihin ja he järjestivät pienelle porukalle tutustumismatkan. Kultapuroja etsimään ei päästy, koska Nikkelin alue oli sotilaspoliittisesti strateginen alue ja liikkumismahdollisuudet maanteiden ulkopuolella rajoitetut. Panssarivaunuja, sotilaita ja helikoptereita liikkui kaikkialla. Sotilaskoneita nousi ja laski vieressä olevalle sotilaskentälle. Olimme luvattomilla alueilla. ”Supersyvälle” kyllä päästiin. Se on 12 262 km syvä tutkimusporausreikä, siihen aikaan maapallon syvin. Tavoitteena oli 15 km, mutta poran terä ei kestänyt vallitsevaa 300 asteen kuumuutta. Myöskään muualla maapallolla ei myöhemminkään ole päästy juurikaan syvemmälle.

Arkangelin timanttikaivokselle

Edettiin Arkangelin alueelle, jossa sain yhteydet paikallisiin geologeihin ja lupasivat järjestää tutustumismatkan. Hyväksi ystäväksi tullut yhteyshenkilöni oli punapartainen geologi Maslobaradov. Nimi tarkoittaa rasvapartaa, ja hänen myös suun ympärilläkin tuuhea parta ruokailujen jälkeen oli hyvin kuvaava. Dvina- eli Vienanjoen sivujoen Pinegan rannoilta löytyi erinomaisen hyvin piikiviä ja akaatteja.

Optiona viimeiseen aamuun saakka oli käynti silloin vielä tutkimusvaiheessa olleelle Lomonosovin timantti-kimberliitti alueelle. Päästiin kuin päästiinkin surkeiden teiden takana oleville alueelle. Meille näytettiin se, mikä oli näytettävissä, muutaman tuuman porausreikä, joka ulottui, olikohan kilometrin syvyyteen. Ei sinne kurkistaessa timantit kiillelleet. Kimberliitin jätekiviä kyllä saatiin mukaan. Timanttikaivos avattiin tuotantoon vuonna 2003.

Yhteyspyrkimyksiä Venäjän kullankaivajaliittoon

Ensimmäiset yhteydenottopyrkimykset veljesjärjestöön eivät siis johtaneet tulokseen. Sitten sain apua Sahan tasavallasta eli Jakutiasta. Se on Venäjän merkittävin timanttien tuottaja ja tärkeä kullan, myös huuhdontakullan tuotantoalue. Tein Lapin lääninhallituksessa alueen kanssa paljon yhteistyötä. Vuonna 2002 tasavallan presidentiksi tuli Vjatseslav Shtirov, joka siirtyi tehtävään timanttiyhtiö Alrosan pääjohtajan tehtävästä. Oli useita tapaamisia Jakutiassa ja mm. käynti Mirnyn timanttikaivoksella.

Sitten presidentti tuli maaherra Pokan vieraaksi Lappiin. Matka ulottui Kaamasen Kievarin mökkikylään saakka. Kalastimme ja saunoimme. Käytin otollista tilaisuutta hyväksi ja valitin, että olen yrittänyt yhteyttä Venäjän kullankaivajien liiton puheenjohtajaan, mutta hän ei edes vaivaudu vastaamaan. Shtirov sanoi, eiköhän se tapaaminen järjesty. Hän tuntee puheenjohtajan.

Alrosa oli Etelä-Afrikan Le Beersin jälkeen maailman toiseksi suurin timantintuottaja. Se tuottaa 97 % Venäjän timanteista ja 27 % koko maailman timanteista. Ei kestänytkään pitkään, kun sain kutsun Moskovaan. Venäjän kullankaivajien liiton puheenjohtaja haluaa tavata minut. Matkustin tietysti Moskovaan. Alrosa majoitti huippuhotelliin. Sinne arvokkaaseen kabinettiin saapui nöyränä, ilmeisesti Shtirovin puhuttelema Venäjän kullankaivajaliiton puheenjohtaja Viktor Tarakanov.

Esittäydyimme ja aloitteentekijänä kerroin, että olen Lapin kullankaivajain liiton hallituksen jäsen ja olemme ikään kuin kollegoja. Haluaisimme yhteyksiä Venäjän kullankaivajien kanssa ja toivotin tervetulleeksi tutustumaan Lapin kullankaivuun. Taka-ajatuksena tietysti oli, että myös me Lapista pääsisimme vastavuoroisesti Venäjän kultamaille. Kerroin ylpeänä, että meillä oli siihen aikaan peräti 2500 jäsentä.

Puheenjohtaja vastaavasti ryhtyi esittelemään liittoaan ja kertoi, että heillä on hieman toistasataa jäsentä, muistaakseni 137 jäsentä. Tarkistin, oliko venäjän kielen taidollani ymmärtänyt oikein, että niin vähän. Mutta tarkistuksen jälkeen jäsenmäärä pysyi samassa. Kävi ilmi, että jäseninä on vain yrityksiä. Niissä on kuitenkin 40 000 työntekijää. Nyt aloin ymmärtämään, miten erilaisissa sarjoissa toimimme. Venäjän liitto onkin yritysten muodostama eikä henkilöjäsenpohjainen. Tajusin sen, että sieltä päin ei ollut suurta kiinnostusta yhteistyöhön Lapin kullankaivajain liiton kaltaiseen henkilöjäsenorganisaatioon. Elimme niin täysin erilaisissa sfääreissä. Mutta puheenjohtaja kyllä sitten myöhemmin auttoi myös Siperian kultamaille pääsemiseksi. Lappiin ei tullut käymään.

Tässä yhteydessä todettakoon, että kullankaivaja on venäjäksi staratelj eli ”voimakkaasti yrittävä, ponnisteleva”. Ei tarvitse käyttää lainkaan kulta/zolota, vaan pelkkä staratelj-sana tarkoittaa yksiselitteisesti ja riittävästi kullankaivajaa. Tämä osoittaa, miten suuresti arvostettu ammattikunta kullankaivajat ovat olleet ja ovat edelleen. Se kuvastaa niitä valtavia ponnistuksia, joita kullankaivajat joutuvat Siperian laajoissa erämaissa kokemaan. Myös Venäjän kullankaivajien liiton nimessä, Sojuz staratelei Rossii, on pelkkä staratelj.

Timanttitehtaassa

En malta olla kertomatta saman Moskovan-matkan toisesta tapahtumasta. Sain kutsun Alrosan ”timanttitehtaaseen”, kuten sen nimi suomennettuna kuuluu. Ajoimme Alrosan edustajien kanssa Moskovan ulkopuolelle. Perillä oli kolme kertaa konepistoolimiesten suorittama passin tarkistus. ”Tehdas” oli 5-kerroksinen. Alimpaan kerrokseen tuotiin junalla Sahasta/Jakutiasta Mirnyn timanttikaivokselta louhittua raakakiveä. Alakerrassa siitä eroteltiin itse timantit. Ne nostettiin toiseen kerrokseen, jossa eroteltiin teollisuustimanteista koruhiottavaksi kelpaavat, jotka nostettiin kolmanteen kerrokseen. Siellä olivat jo timantinhiojat työssä. Eroteltiin arvokkaimmat hiottaviksi neljännessä kerroksessa. Siellä oli taas useampi konepistoolimiestä vartioimassa ja kymmeniä hiojia. Noustiin vielä viidenteen kerrokseen. Siellä oli arvokkaimpien timanttien kokoelma teräslasisissa vitriineissä. Kokoelman esittelykierroksen jälkeen minulle ladottiin kouraan kasa näitä arvotimantteja konepistoolimiesten seistessä vieressä. Esittelijät kysyivät, minkä arvoisen kasan arvion olevan kourassani. Sanoin, että varmaan sata tuhatta dollaria. Minulle sanottiin, että etpä näköjään taida tuntea timanttien arvoa. En uskaltanut kysyä tarkemmin, että oliko arvioni alakanttiin vaiko yläkanttiin. Myöhemmin annettiin ymmärtää, että pahasti alakanttiin. Kyse oli siis harvinaisuuksien näyttely, sikäläisittäin museo.

Silloin ja monta kertaa myöhemmin olen ihmetellyt, miten meikäläinen sinne timanttitehtaalle pääsi. Mutta selitys on venäläisen yksinkertainen. Suhteilla oikeisiin henkilöihin asiat hoituvat. Kaamasen saunareissu oli ratkaiseva.

Siperiaan ja Mongoliaan

Mutta se Siperia kiinnosti. Olin aloittanut yhteistyön Novosibirskin yliopiston kanssa ja sieltä löytyi taas myös geologinen instituutti. Neuvostoliitto oli hajonnut ja talous kuralla. Tutkimuslaitokset joutuivat hankkimaan rahoitusta myymällä palvelujaan. Kävin paikallisten kanssa pari kertaa tutustumassa legendaariseen Altain vuoristoon ja etsimässä tutustumiskohteita. Nyt vihdoin oli mahdollisuus päästä kullanhuuhdonta-alueille ja geologialtaan vuoristo on muutenkin hyvin mielenkiintoinen.

Ensimmäinen ryhmämatka 1992 suuntautui Novosibirskin lähiseudun ruoppauskullanhuuhdonta-alueelle ja marmorilouhokselle. Saimme todeta, että siperialainen puinen pitkulainen puuvaskooli oli edelleen käytössä. Seuraavana vuonna päästiin jo itse Altain vuoristoon lähelle Mongolian rajaa. Lennettiin charter-lentona Pietarista Novosibirskiin ja edelleen Barnauliin, joka on Altain tasavallan pääkaupunki. Matkaa Novosibirskista etelään Mongolian rajan läheisyyteen Aktashiin kertyi 800 km. Maisemiltaan mahtavaa buddhalaisten asuttamaa vuoristoa. Mielenkiintoisia kivipaikkoja. Vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen helikopterilla takaisin. Sitten charter-koneella Irkutskiin, Baikalille ja edelleen junalla Mongoliaan. Kiviä kertyi mukaan kymmeniä kiloja. Monenlaista kokemusta ja sattumusta oli, mutta tarkemmin yksityiskohtiin ei tässä ole mahdollisuutta. Olisi täysin oman tarinan arvoinen. Näin olisi monesta muustakin tässä blogissa kertomistani matkoista.

Aiheellisesti voi kysyä, että kuinkahan paljon kahden viikon matka maksoi. Charter-lentokoneita, helikopterilentoja jne. Se oli 7500 markkaa. Sen ajan rahassa kohtuullinen. Siis nykyrahassa hieman yli 1250 euroa. Mutta Neuvostoliitto oli hajonnut, ruplan arvo rojahtanut, kaikenlainen keinottelu mahdollista. Jos nyt tekisi saman matkan, hinta olisi varmaankin 10-kertainen.

Ovia avautui Siperian ja Kauko-Idän kultamaille

Kuljin työni puolesta poroyhteistyöasioissa Venäjän pohjoisilla ja itäisillä alueilla alkaen Murmanskista ja päätyen Kauko-Itään Primorskin alueelle Vladivostokiin. Valitettavasti matkani ajoittuivat pääasiassa talvisaikaan. Pääsin kuitenkin kesämatkoilla pistäytymään kulta-alueella Jakutiassa, Magadanissa, Vladivostokin alueella ja Kamtsatkalla. Suomalaisia oli paljon tsaari-Venäjän aikaan kullankaivussa mm. Amurin alueella. Vladivostokin hautausmaalta minulle näytettiin lukuisissa hautakivissä suomalaisia ja ruotsalaisia nimiä. Suuri osa heistä oli kullankaivajia ja heidän perheenjäseniään. Venäjän vallankumous 1917 lopetti suomalaisten kullankaivun.

Talvireissuillakin kyselin poromiehiltä kullankaivusta. Tiesivät, että huuhdontakultaa on monilla alueilla, mutta tavallisilla kansalaisilla ei ole niihin laillista asiaa. Kultapitoiset joet myydään kymmenien kilometrien pätkinä suuryhtiöille. Tsuktsien alueella kostean illan päätteeksi uskalsivat kuitenkin näyttää parinkymmenen gramman kultapullon. Salaa kyllä käytiin puroilla. Ongelma on myös teräksenkova ikirouta, johon lapio ei pysty. Myöskään jutaava elämä ei salli pysähtelyjä. Venäjän poroja hoitavat alkuperäiskansat eivät myöskään arvosta kultaa koruissaan. Ymmärsin, että syy oli osittain heidän luonnonuskonnossa. Sen sijaan hopea, niin kuin myös saamelaisilla, on arvossaan.

Uralille

Palataan vielä Siperiasta Euroopan puolelle. Vuonna 1996 perustettiin Suomen ja Komin tasavallan välinen yhteistyöryhmä. Suomen puolelta vastuuministeriönä oli Kauppa- ja teollisuusministeriö. Tulin sen jäseneksi Lapin lääninhallituksen edustajana. Etsin taas yhteyksiä paikallisiin geologeihin ja kullankaivajiin. Saimme kirjatuksi yhteistyösuunnitelmaan yhteistyön käynnistämisen koneellisen kullankaivutekniikan suhteen. Lappilaisia kullankaivajia kiinnosti mahdollisuus myydä Lapin kulta-alueita varten kehitettyä tekniikkaa ja osaamista Venäjälle.

Komilaisia kiinnosti erityisesti se, miten Suomessa on Lemmenjoen kansallispuistossa mahdollista harjoittaa koneellista kullankaivua. Heidän hyville kultapuroille tasavallan pohjoisosaan Uralin länsipuolelle oli perustettu Yugd-Va kansallispuisto ja kullankaivu oli kielletty. Huuhdontakultaa olisi vieläkin jäljellä. Venäjällä on hyvin tiukka vesilaki. Kansallispuiston kuivalle maalle sai kyllä perustaa vuorikristallikaivoksen, jonka maastoautoliikenne aiheutti pahaa jälkeä puistossa niin kuin itsekin näimme.

Yhteistyön puitteissa saapui tasavallan ympäristöministerin, kultageologin vetämä ryhmä Lemmenjoelle tutustumaan tekniikkaan, kaivumenetelmiin, allastukseen ja kullan esiintymiseen. Sen jälkeen lähti suomalainen ryhmä Antti Peronius, Kari Merenluoto, Jari Nenonen ja minä Yugd-Van kansallispuiston kullankaivualueisiin, joissa kullankaivu oli siis lopetettu. Kaivu oli ollut todella suurimittaista Lapin kullankaivuun verrattuna, mutta tekniikka periaatteessa sama. Yugd-Va on komin kieltä ja tarkoittaa ”Puhdas vesi”. Siellä olikin lähdevesipullottamo.

Komin ympäristöväki hermostui yhteistyöstämme. Sain Komista useita vihaisia yhteydenottoja ja siellä käydessäni vastustajat tunkeutuivat väkisin puheilleni. Kun presidentti Tarja Halonen 2004 oli Tallinnassa Suomalais-ugrilaisessa maailmankonferenssissa, Greenpeacen aktivistit Suomesta, Virosta, Ruotsista ja Venäjältä osoittivat mieltään ja vaativat, että Halonen ottaisi yhteyttä Komin tasavallan päämieheen moisen yhteistyön lopettamiseksi. Yhteistyö ei tuottanutkaan tulosta. Kullankaivu on edelleenkin pysynyt lopetettuna kansallispuistossa.

Venäjälle kultaa kaivamaan?

Vaikka Uralin länsipuolelle ei syntynyt konkreettista tulosta, sen sijaan Uralin itäpuolelle, Siperian puolella Hanti-Mansian autonomisella alueella on suomalaisten kullankaivajien geologista ja koneellisen kullankaivun osaamista käytetty myöhemmin hyväksi. Asiantuntija-apua lukuun ottamatta suomalaisille on hyvin vaikeaa päästä Venäjälle Lapin kaltaiseen koneelliseen kullankaivuun, puhumattakaan lapiokaivuun. Isot koneet jättävät jätekasoihin ja pienempiin puroihin kultaa, mikä tarjoaisi mahdollisuuksia pienyrittäjyydelle.

Vaikka matkojen avulla kullankaivajatasolla ei saavutettu pitempiaikaista yhteistyötä, kiviharrastajat ja geologit saivat kontakteja, joita käytetään edelleen. Yhteistyön tuloksena on Lapin kultamailla käynyt useiden venäläisten kullankaivuyhtiöiden edustajia ja geologeja. Heitä on osallistunut myös Tankavaaran kullanhuuhdontakisoihin mm. Magadanista. Siitä innostuneena siellä järjestettiin ensimmäiset kullanhuuhdontakilpailut vuonna 2015. Se tapahtui luonnollisesti puuvaskoolilla. Venäläiset ovat tutustuneet meikäläisiin muovi- ja metallivaskooleihin, mutta sanovat, että puuvaskooli on paljon parempi ja kevyempikin käyttää, kun puu kelluu hyvin vedessä.

Venäjällä on meneillään pyrkimyksiä sallia yksityinen, perhepiirissä tapahtuva pienimuotoinen, lähinnä lapiokaivu. Olen kerännyt sitä koskevaa aineistoa. Myöhemmässä blogissani kertoilen niistä. Aika ajoin tulee puheeksi nuotioilla ja muualla, että kun Suomessa kullankaivu tehdään niin vaikeaksi, mitä jos yritettäisiin päästä Venäjän erämaihin kullankaivuun. Ehkäpä sellainenkin tulee joskus mahdolliseksi.